Kielellisiä kysymyksiä
EU:n kieliä - Johdanto
Monet EU:n kielistä ovat sukulaisia eli ne ovat kehittyneet samasta kantakielestä. Sukulaiskielillä on hieman yhtäläisyyksiä, esimerkiksi perussanastossa tai taivutussäännöissä. Tällaisten kielten sanotaan kuuluvan samaan kielikuntaan. Tällaisen kielikunnan sisällä on ryhmiä. Samassa ryhmässä olevan muun kielen oppii helposti. Siten, esimerkiksi, tanskalainen oppii englannin helpommin kuin espanjalainen.
Yli 90% EU:n asukkaista puhuu kieltä, joka kuuluu seuraaviin indoeurooppalaisen kielikunnan ryhmiin:
- germaaniset kielet (esim. saksa, englanti, ruotsi ja hollanti)
- romaaniset kielet (esim. italia, espanja ja ranska)
- slaavilaiset kielet (esim. puola, slovakki ja tšekki)
Myös kreikka, albania, balttilaiset ja kelttiläiset ryhmät kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan.
Uralilaiset kielet ovat kaksi seuraavaksi suurinta kieliryhmää EU:ssa; niihin kuuluvat mm. suomalais-ugrilaiset kielet (esim. suomi, unkari ja viro).
EU:ssa käytetään myös eri kielikuntiin kuuluvia monia vähemmistö-, paikallis- ja niin sanottuja maahanmuuttajakieliä. Kuurojen (ja heidän läheisensä) käyttämät viittomakielet ovat eräällä tavalla vähemmistökieliä, jotka tuovat esiin erillisiä kysymyksiä oikeudesta kielen käyttöön ja käännöksiin.
Viime vuosisatoina, jotkin suunnitelmakielet ovat koonneet joukon käyttäjiä. Toisin kuin keinotekoiset tietokoneohjelmointiin liittyvät osakielet (C++, Perl, Java ym.) kansainväliset suunnitelmakielet, kuten esperanto, ovat täysimittaisia ihmisten kieliä, jotka ovat usein historiallisesti EU-maihin liittyviä.
Muinainen Eurooppaa yhdistänyt kieli, latina, on vielä läsnä EU:ssa uskonnon ja kulttuurin alueella. Tämä roomalaiskatolisen kirkon liturginen kieli ja Vatikaanin virallinen kieli on yhä tieteen viitekehys, erityisesti terminologiassa.
